Päivän (7.5) uutisotsikoista leijonan osan veivät Meghanin ja Harryn lapsen syntymä ja Antti Rinteen lehdistötilaisuudet, joissa kerrottiin, että mitään kerrottavaa ei ole. Eli ” Im Westen nichts Neues”. HS:n otsikko ”Arkkipiispa Tapio Luoma pelkää EU-vaaleissa ”pulmallista” kansallismielisyyttä” sentään pisti silmään. Otsikon taustalta paljastui kirkolliskokouksen kevätistunnossa puhuneen arkkipiispa Tapio Luoma arvio siitä että ”pulmallinen kansallismielisyys katsoo tulevaisuuden sijasta menneisyyteen”. Hieman kryptinen lausunto ei oikein selviä tekstiä lukemalla, vai mitä mieltä ollaan seuravasta täsmennyksestä. ”Luoman mukaan nationalismi alkaa olla ongelmallista siinä vaiheessa, kun sen kääntää kansakunnan ja kansalaisten huomion ylikorostuneesti sisäänpäin”
En oikein ymmärrä, miksi arkkipiispan (tai yleensä piispojen) pitää ottaa kantaa asioihin, jotka eivät kohtuudella kuulu kristikunnan reviiriin. Minun mielestäni näihin asioihin eivät kuulu ohjeiden (olivat ne sitten miten verhottuja tahansa) antaminen eurovaalien suhteen. Rohkenen epäillä, että näihin teemoihin ei kuulu myöskään ilmaston muutos tai markkinatalouden oikeutus. Vuonna 1999 piispat julkaisivat kirjasen ”Kohti yhteistä hyvää”, joka oli aika yksisilmäinen markkinatalouden kritiikki. Tosin piispat eivät tainneet edes lukea nimissään julkaistua kirjasta; kirjoittajat vaan sattuivat olemaan markkinatalouteen kovin vihamielisesti suhtautunutta porukkaa. No sen jälkeen on sama kuvio toistunut useaan kertaan.
Toki kirkon palveluksessa olevilla on sama oikeus kuin meillä muillakin ottaa kantaa asioihin, mutta ehkä kannattaisi kuitenkin keskittyä oman jäsenkunnan uskonasioiden hoitamiseen, varsinkin kun jäsenkunta tuntuu hupeneva katastrofaalista vauhtia. Ehkä Jeesuksen opastus ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” olisi edelleenkin hyvä ohjenuora.
Mutta palataan nationalismiin. Arkkipiispa yrittää jotenkin rakentaa konstruktiota, jossa erotellaan hyvä nationalismi (jonkinlainen anti-nationalismi) ja paha nationalismi. Arkkipiispa ei suinkaan ole ensimmäinen, joka yrittää tehdä tällaista kahtiajakoa: ehkä ero on siinä, että piispa ei loppujen lopuksi uskalla sanoa suoraan, mitä hän kryptisillä vertauksillaan tarkoittaa.
Historian lehdiltä löydämme nationalismin kriitikoita, joita tällainen häveliäisyys ei ole vaivannut. Jos joku haluaa viitteitä, niin hyvää lukemistoa löytyy Josef Staliniin koottujen teosten sivulta. Eikä nationalismin vastustus suinkaan rajoittunut kirjoituksiin. Ukrainan kansanmurha (Holodomor) samoin kuin monen muunkin vähemmistökansallisuuden (Itä-Karjalan suomalaiset) tuhoaminen oli suoranaista seurausta pyrkimyksistä tuhota nationalismi juurineen Neuvostoliitosta. Ja tämä vain siksi, että sikäläiset fanaatikot kuvittelivat, että nationalismi vaarantaa heidän unelmansa sosialistisesta paratiisista ja uuden neuvostoihmisen luomisesta. Minulle ainakin tulee aina mieleen ukrainalaisten surkea kohtalo, kun ruvetaan paasaamaan nationalismin pahuudesta. Mikä ihmeen rikos oli siinä, että he tunsivat olevansa jotain erikoista, ukrainan kansa! Se, että jotkut ovat historian saatossa onnistuneet lietsomaan äärinationalistista kiihkoa, ei suinkaan tee tyhjäksi sitä, että nationalismi on sittenkin perusluonteeltaan konstruktiivinen tapa kehittää yhteisöllisyyttä ja tervettä itsetuntoa. Toki tiedän, joidenkin mielestä sekin väärin; itsetunnon sijaan pitäisi piehtaroida itsesyytöksissä ja häpeässä aiempien sukupolvien todellisten tai kuviteltujen virheiden ja väärinkäytösten suhteen. Jos arkkipiispan mielestä meidän pitää joka paikassa esittäytyä sanomalla, ”anteeksi, että olemme olemassa”, on ehkä parempi, että emme ole olemassa.
